Taiteilijoita on aina pidetty vähän outoina lintuina ja taiteen raja on joskus veteen piirretty viiva. Tekeekö siis taiteen sisältö taiteen? Vai kohde? Näiden yhdistelmä? Kokonaisuus?

Taiteen olomuoto on muuttuvainen, se muuttuu aina aika ajoin ja herättää syviä tunteita puolesta ja vastaan. Mutta taiteen tehtävähän on herättää keskustelua?

Taide on aina rikkonut rajoja ja järisyttänyt yleisön tunteita. Jo 1900-luvun alkupuolella ranskalainen Marcel Duchamp (1887–1968) keksi tehdä taidetta jokapäiväisistä käyttöesineistä. Sen jälkeen taidenäyttelyissä on säännöllisin väliajoin ollut henkareista, vessanpytyn kansista, helloista ja muista arkipäiväisistä tavaroista tehtyjä taideteoksia.  

Mitä taiteilija näillä sitten haluaa sanoa? Sen hän määrittää itse nimeämällä työnsä mielensä mukaan. Avaako se sitten työn yleisölle, siitä voidaan olla montaa mieltä.

Paljon julkisuutta sai 1990-luvun puolivälin ARS95-näyttely, jossa suurinta kohua herätti tanskalaisen Henrik Plenge Jakobsenin installaatio, jossa talouskoneet jauhoivat ihmisen eritteitä - verta, virtsaa ja spermaa.  Oliko se taidetta?

Samaa sarjaa tekee brittiläinen Jordan McKenzie, joka masturboi kankaan edessä. Lopputuloksen päälle hän ripottelee hiilipölyä, signeeraa sen ja "taideteos" on valmis. Mutta onko tämä taidetta vai jotain muuta?

Brittiläinen Tracey Karima Emin kohahdutti taideyleisöä 1999 tuomalla näytteille oman sijaamattoman vuoteensa, jolla oli käytettyjä kondemeja ja veren tahrimia alusvaatteita.

Tuorein kohunäyttely Suomessa on vuodelta 2008, kun kuvataiteilija Ulla Karttusen lapsipornoa kritisoivaksi tarkoitettu näyttely poiki poliisitutkinnan ja syytteen lapsipornosta. Näyttelystä järkyttynyt yksityishenkilö teki ilmoituksen poliisille ja loppu on historiaa.

Mitä siis on taide ja kuka on taiteilija?

Entä milloin taide astui Suomessa uuteen aikaan? Oliko se vuonna 1988, kun Teemu Mäki sai yleisön takajaloilleen kissantappovideollaan?

Runoilijan tuhat minää Fernando Pessoa  (1888 – 1935) oli portugalilainen kääntäjä, kirjailija, runoilija, toimittaja. Häntä pidetään yhtenä merkittävimmistä vaikuttajista modernismin kehittymiseen Portugalissa. Häntä on myös tituleerattu aikansa merkittävimmäksi runoilijaksi, vaikka hän julkaisi elinaikanaan vain muutaman teoksen. Mutta hetkinen, hänenhän sanotaan julkaisseen satoja teoksia? Miten se on mahdollista?

Fernando Pessoa kehitti kirjallisista alter egoistaan oman taiteenlajinsa. Hänellä sanotaan olleen tuhat minää,  alter egoa, pseudonyymiä, heteronyymiä. Heistä tunnetuimmat olivat Alberto Caelro, Alvaro de Campos ja Ricardo Reis. Pessoa itse kantoi huolta omasta mielenterveydestään. Sisäisten äänien ohjaamana hän kehitti kaikille alter egoilleen oman persoonallisuuden, ammatin, sairaudet, rakkaudet. Näistä hahmoista tuli niin todellisia, että he kävivät lehtien palstoilla kiivasta väittelyä keskenään. Jotkut väittävät, että yksinäinen ja itsekseen viihtyvä Pessoa löysi näiden pseudonyymiensä joukosta itselleen myös rakastajattaren, jolle yksi pseudonyymi de Campos kirjoitteli varoittavia kirjeitä Pessoasta.

Onko taiteilijan siis oltava mielenvikainen menestyäkseen? Vai ovatko yleisöä järisyttävät taiteilijat jonkun toisen minuuden alter egoja? Lopputulemahan on kuitenkin se, että kauneus on katsojan silmässä. Makuasioista ei voi kiistellä.

Teksti ja kuvat © Ulla Maria Hoikkala 21.11.2010

Artikkelin kuvituksessa käytetyt kuvat ovat Fernando Pessoasta kertovasta näyttelystä Monchiquessa, Portugalissa huhtikuussa 2010. Taiteilijat kuvaavat oman näkemyksensä Fernando Pessoasta sekä perinteisesti kuvatuissa muotokuvissa että erilaisissa installaatioissa ja grafiikkatöissä.

Näyttelyssä olivat mukana seuraavat taiteilijat: Anneli Kurkela Arlindo Arez Elsa Zorkow Else van der Laan Ernesto Mies Francisco Rousseau Jacek Krenz José Freife Manuela Caneco Maria Balmori Marina Mourão Michal Krenz Peter de Jong São Nunes Xico Fran